Voi itku kun olisi niin paljon kirjoitettavaa... Aluksi kerrottakoon kuitenkin, etta kavalien vastoinkaymisten kaytya kimppuuni sankkana rintamana paatin turvautua peri naisellisiin terapia menetelmiin saadakseni tasapaino(ttomuute)ni takaisin. Shoppiluterapia oli miellyttavaa, mutta silti tunsin, etta jotain jai puuttumaan. Mitapa sita nainen muuta voi vastaavassa tilanteessa tehda, kuin varata ajan Salonkiin ja ottaa kauneushoitoja pitkan kaavan mukaan. Nyt on paassa riehakkaat letit. Jaakko sanoo etta naytan vanhemmalta kuin ennen ja aidilliselta ja muumimammalta (se ilmeisesti vihaa mua) ja Henkka sanoo etta naytan nuoremmalta ja peikkotytolta. Tanaan kavin viela laitattamassa kasiin ja jalkoihin kauniit kuvioinnit hennan tyyppisella msutalla varilla, jonka nimi on Pico. Rahoja ei ole kuulunut takaisin, ja kosmetiikkapussini on mennytta, mutta olo tuntuu kumman kevyelta uudet arabialaismalliset hiluhilu (joku sanoisi varmaan "blingbling") - sandaalit jalassani.

Tanaan oli viimeinen paivani koulussa. Sain oppilailta ihan mielettomia piirrustuksia, kirjeita ja lahjoja. Oli tosi liikuttavaa. Eniten mieltani kosketti se, kun tytot olivat kuulleet etta kassini oli varastettu uima-altaalla, niin yksi tytoista (13v) toi mulle oman vanhan uimapukunsa! Hieman kulahtaneen Minni Hiiri-kuvioisen. En ole ehka ikina saanut lahjaa, joka olisi koskettanut mua yhta paljon. Tuntuu melkein raastavalta lahtea taalta nain kesken kaiken, mutta mentava on. Huomenna lahdetaan Makunduchiin ja sitten maanantaiaamuna Dar Es Salaamiin. Pari seikkaa toki on ilostuttamassa lahtoa. Tietysti se, etta naen taas lapseni, mutta myos se, etta saatan mahdollisesti saada kaivettua jostain kiven ja kannon alta joko Darista tai sitten Nairobin lentokentalta uusimman Harry Potterin! On ollut yhta tuskaa ajatella, etta jo monet ovat sen lukeneet, mutta en mina! En olisi uskonut taman olevan edes mahdollista!!! Enka ole nahnyt leffaakaan... Pelkasin aluksi, etta muslimikulttuuri tuomitsee Potterin ihan kamalana vaarauskoisten taikuutena, tai etta Afrikassa ei moista ilmiota tunneta lainkaan, mutta ilokseni huomasin heti Nairobissa lentokentalla, etta muutamassa kaupassa loisti seinalla Potter-julisteet. Tuntui niin paljon paremmalta tulla tanne pelottavaan pimeaan Afrikkaan. Ei tama niin kaukana sivistyksesta voi olla, jos Daniel Radcliffen parsta komeilee jonkun koululaisen repussa, viivottimessa tai nimitarrassa. Sita paitsi monet kertoivat nahneensa Potter-elokuvia.

Kampaamokaynnista voisin kertoa sen verran, etta olin varannut ajan kolmeksi. Sain jarjestettya kyydin puoli neljaksi ja istuin odottamassa tyhjan panttina neljaan, kunnes pari tyttoa, jotka eivat puhuneet sanaakaan englantia, alkoivat letittaa tukkaani aivan eri tavalla kuin olin aiemmin omisstajan kanssa sopinut. Omistaja, eraan oppilaani aita, ei tietenkaan ollut paikalla, vaikka niin olin ymmartanyt. Kun olin saanut selvitetya mita haluan, joutuivat he jo purkamaan tekemiaan letityksia. Otteet taalla ovat huomattavasti riuskemmat kuin Suomessa. Jos lettien ulkopuolelle oli jaanyt ylimaaraisia hiustupsuja, nin napakalla ranneliikkeella ne riuhtaistiin irti. Siistia pitaa olla. Ja sain istua lattialla mita omituisimmissa asennoissa, jotta tytot saivat istuksia mukavissa asennoissa sohvalla. Valilla letit kiristivat niin etta itku meinasi tulla, mutta hymyilin vain. Enhan muuta voinut, kun naamakin tuntui kiristyneen. Siis kasvojen kohotus samaan hintaan. Tuli mieleen aitini kertomukset laapsuudestaan ja siita, miten heiden tukkansa aina letitettiin niin , ettei silmia saanut suljettua. Tytot vasasivat letteja, syottivat lapsiaan, soivat itse valilla sormin ja jatkoivat (kasia pesematta) lettien napertamista. Kolmen tunnin kuluttua itse omistajatar purjehti sisaan Saluunaan ja korkkasi Himalaja-olutpullon hampaillaan ja aloitti terhakkaan vaahtoamisen. Kamala huuto, molotus ja kimitys ja kasien huitominen ja osoittelu, enka mina tiennyt yhtaan mista on kyse. Ovatko ne pilenneet mun hiukset, onko jotain pahasti vialla, saako joku potkut, mista on kyse? ilmeisesti vain pieni kuulumisten vaihto, eika muuta. Parturissa oli koko ajan paljon ihmisia, ja eras vanhahko nainen veti vain huivin kasvoilleen ja kuorsasi kohta aanekkaasti. Nappasin myos yhden kampaaja tyton pienen (1,5 - 2v) pojan syliini ja yritin leikkia, laulella, korotella ja kutitella hanta. Pojalla oli kuitenkin vain yksi ilme, enka saanut hanta edes hymyilemaan. Ajattelin, etta toista se on Suomessa, kun lapsille keksitaan virikkeita ja sosiaalistetaan niita paivakodeissa. Taalla ne istuvat, seisovat tai kavelevat ympariinsa aidin tyopaikalla tunnista toiseen, koskaan valittamatta sanallakaan, etta ei oo mitaan tekemista. Otin pojan joskus neljan tunnin tyorupeaman jalkeen syliini, ja sehan nukahti siihen. En tieda oliko siina jotain vikaa, koska hanen aitinsa lahti sitten pian pojan kanssa kotiin, kayttaytyen tosi kylmakiskoisesti mua kohtaan, oltuaan aluksi tosi ystavallinen.

Oli myos jannaa, kun ensimmaista kertaa jouduin ihan yksin tulemaan toimeen swahilillani. Se on hieman vajavainen. Sain kuitenkin keskusteltua toisen tyton kanssa kaikkea mahdollisista lapsista ja miehista ja sellaista tarkeaa. Huvittaa vaan tama kulttuuri, kun kaikki kysyvat etta onko poikaystavaa jne. Kun tama tytto kysyi on ko poikaystavaa taalla, vastasin etta juu juu (tarkoitin Henkkaa). Han tietysti tarkoitti jotain paikallista. Sitten han kysyi etta kuinka monta, ja etta onko aviomies myos. Henkkahan on joutunut taalla olemaan mun "husband", koska sellaista ei vaan ole, etta naisella on lapsia ja joku vakisuhde, joka ei sitten olisikaan "the husband". Taman asian kanssa on tullut taalla tormailtya monin erilaisin tavoin, esimerkiksi perheen viriiliin isantaan liittyen. Avioliitto ja "girl friends" kun ovat aivan eri asiat, eika niilla ole mitaan tekemista keskenaan...

Vahan siita viela voisi sanoa, etta kotona valilla arsyttaa vietavasti, kun tuntuu, etta pitaisi olla joku ihmeen pellehermanni ja jatkuvasti jarjestamassa lapsille ohjelmaa. Ihan kuin niita pitaisi jotenkin viihdyttaa koko ajan, tai muuten ne nyypahtava tylsyyden apatiaan heraamatta enaa koskaan... tasta meilla kaydaan jatkuvasti keskustelua. On pleikkaria, videota, telkkaria, tietsikkaa, puhumattakaan kaikista niista miljoonista leluista, joilla sen syntymapaivan tai joulupaivan jelkeen ei enaa koskaan leikita. Taalla olen ihmetellyt sita, kun lapset vaan ovat. Saattavat toki pelailla palloa tai jotain, mutta he pystyvat myos vaan istumaan ja ihmettelemaan. Olemaan tekematta mitaan. Sama aikuisten kanssa. Kunhan ollaan vaan. Istutaan ulkosalla j ajutellaan tuttujen kanssa, jos sille paalle satutaan. Sellaista levollisuutta kaipaisin omaan elamaanikin, etta ei tartte koko ajan suorittaa jotain tai tehda jotain. Se riittaa, etta on ihan vaan olemassa.

Tassa tanaan koulun rehtorin kanssa Beach Resotin vastaanotossa.

Kirsi